Äidiksi tulosta puhuttaessa voidaan tuskin välttää puhumasta imetyksestä. Ja ei, luvassa ei ole seikkaperäistä selostusta naisen anatomiasta sun muusta (kerratkaa ne bilsan kurssit, piru vie!).
Olen reilun vuoden aikana huomannut, että tuskin mistään muusta aiheesta riittää niin paljon viisastelua ja puhetta kuin vauvan ruokkimisesta. Itse kuvittelin monen muun tavoin, että synnytys on se iso juttu, jonka jälkeen kaikki sujuu itsestään. Jos siis päätän imettää, se kyllä onnistuu.
Näin tavallaan olikin. Maitoa riitti ja vauva söi. Äitiys oli kuitenkin koetuksella, kun paino laski alussa ja tyttö torkahteli ruokailun lomassa. Neuvolasta sain ohjeet, joita noudattamalla olisimme siirtyneet aika nopeasti lähikaupan tarjontaan, joten jotain muuta oli keksittävä. Tiedonhaussa mopo karkasi vähän käsistä ja päädyin jopa pitämään yöpöydällä seurantalomaketta tytön imetyskerroista ja vaippamääristä. (Nämä lomakkeet ovat tallessa, aika kiva testamentti tulevaisuutta ajatellen). Tutustuin myös imetystukiryhmän toimintaan ja erään ohjaajan imettäessä parivuotiasta lastaan oli kyllä todettava hänen hallitsevan niksit.
Pikkuhiljaa, mutta hitaasti, lisääntyi varmuus siitä, että minä ja maitoni riittävät tytölleni. Kaikenlaisia vaiheita kuitenkin oli, ja oli aika, jolloin tyttö suostui syömään vain pimeässä vessassa, liikkeessä tai juuri nukahdettuaan. Yöaika sujui myös ihan kivasti. Eli äitiä oli turha houkutella ex tempore mihinkään kokkareille.
Mieheni oli vierestä seuratessaan koko ajan valmiina siirtymään kaupan valikoimiin, mutta minä olin jo mennyt siihen lankaan, että imetys on äitiyden mitta ja WHO:n suositus pikemminkin normi. Kun viisikuukautisneuvolassa sitten ehdotettiin soseiden maistelua, oli äiti helpottunut. Vihdoin muutkin saisivat osallistua tytön syöttämiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti