Äitiys ei ole ollut koskaan minulle päivänselvä asia. Kuulemani mukaan en ollut pienenä mikään hoivaaja ja nukenrattaat pölyttyivät komerossa. Sen sijaan kirjat kiinnostivat jo lapsena ja taisinkin syntyä rillit nenällä.
Lukion jälkeen ajattelin pitkään, etten koskaan halua äidiksi. Lapset eivät herättäneet minussa kuin korkeintaan neutraaleja tunteita. Lapsikeskustelut kuittasin silloin (ja usein edelleen) toteamalla, etten ole mikään asiantuntija asian suhteen. Kaikenlainen hössötys kummastutti.
Niinpä positiivinen raskaustesti herätti minussa tunteita laidasta laitaan. Olin juuri lukenut toimittaja Minna Lindgrenin mainion kirjan Minä en sitten muutu, mikä käsitteli raskaana olevan naisen tunteita ja tiettyä muutosvastarintaa. Suosittelen! Soittaessani neuvolaan sain jo esimakua edessä olevasta hypetyksestä, mitä tulevat neuvolakäynnit eivät suinkaan vähentäneet. Tajusin nopeasti, että yliopistossa opittu neutraali faktaan perustuva lähestymistapa ei ollut sovellettavissa odotusaikaan. Niinpä alkuaikana tuskaa tuotti enemmän neuvolatädin odotuksiin vastaaminen kuin itse fyysiset muutokset tai pahoinvointi.
Vannotin heti alkuun, että minä en sitten uppoudu mihinkään mammalandiaan ja rupea lukemaan vauvalehtiä, jotka vain nostaisivat suorituspaineita. (Puolen vuoden päästä olin Vauva-lehden tilaaja). Vauvahieronta kuulosti korviini lähinnä vitsiltä, näinkö pullamössöksi on vanhemmuus mennyt. (Vauvahieronta oli ensimmäinen "harrastus", johon menimme tytön ollessa kuusiviikkoinen). Ja varsinkin mammablogin kirjoittaminen, haloo! Niinpä. Saan varmasti jatkossakin niellä sanani.
Raskauden toisen ja viimeisen kolmanneksen aikana valmentauduin tulevaan äitiyteen pikku hiljaa ja aloin huomioida marketin lastenvaate- ja leluosastot. Hankintoja emme kuitenkaan tehneet ennen toista ultraa varmuuden vuoksi. Jylläävät raskaushormonit saivat minut kyynelehtimään lapsettomien parien (Anna-Kaari Hakkarainen: Ihmeet tapahtuvat muille) ja kohtukuolemien takia. Mitä kaikkea voisikaan tapahtua.
Odotus kuitenkin päättyi onnellisesti eräänä perjantai-iltana ja minusta tuli äiti.
Hih hih, tuo minä en sitten koskaan ja meillä ei sitten koskaan -sanojen syöminen taitaa tulla raskauden ja lapsen myötä tavalla tai toisella vastaan jokaiselle. Ja tuo kirja on hyvä; ihastutti, mutta kylläkin myös vihastutti minuakin odotusaikana :)
VastaaPoistaNiinpä, aika usein huomaan ajattelevani, että eihän mun näin pitänyt tehdä :) Tuo kirja hauskutti mutta myös kummastutti ja tytön syntymän jälkeen lukiessani sen uudelleen oli tekstit jotenkin sympaattisia, tyyliin "noin minäkin VIELÄ SILLOIN ajattelin", paras oli varmaan suunnitelma lakata kynnet synnärillä, veikkaan, että lakkaamatta jäi ;)
VastaaPoistaSinä kirjoitat tosi hyvin :) ja hauskasti!
VastaaPoistaKiitos:) bogin yksi ajatus on, voiko vaietumpiakin aiheita, kuten vaikka äitien välistä kateutta tai lasten kilpavarustelua, tarkastella pilke silmäkulmassa. Minulle musta huumori on ollut rankempina jaksoina, kun univelka kerääntyi jne., ollut hyvä selviytymiskeino. Kiva jos tykkäät!
VastaaPoistaJuuri näin :)! Musta huumori on minullekin lähellä sydäntä, vaikka siinä on toki vaara, että joku ymmärtää aina väärin mutta lienee näin vapaamuotoisessa harrastustoiminnassa sallittua ja riskinsä väärti :D!
Poista