...ja uuden ajanjakson alku, eli päivähoidon aloitus. Kotihoidolle laitettiin piste kuun vaihteessa ja nyt tyttö on astunut isoon maailmaan. Täytyy sanoa, että nyt ymmärrän sanonnan, että äidille voi tehdä tiukempaa päiväkodin aloittaminen kuin lapselle. Kyllä se herättää kaikenlaisia tunteita, haikeutta, eräänlaista luopumisen katkeransuloista tuskaa, toisaalta myös uteliaisuutta tulevaa kohtaan. Miten lapseni pärjää muiden joukossa? Saahan tarpeeksi huomiota, lohtua ja syliä? Toisaalta mielessä pyörivät kasvatusalan asiantuntijoiden lausunnot siitä, miten pieni lapsi suurinpiirtein tuhoutuu päiväkodissa ja onhan toki korni ajatus, ettei äiti olisi paras hoitaja pienelle lapselle. Jnejnejne...
Sitten koittaa aamu, jolloin aurinko paistaa ja on aikaa leikkiä teekutsuja ennen tarhaan menoa. Ovella tyttö päästää kädestä ja lähtee muiden pariin leikkimään. Ei suostu vilkuttamaan. Äiti, kyllä minä pärjään.
Juuri näin. Vaikka sitä osaa olla rationaalinen muussa elämässään ja jättää kotkotukset kotkotuksiksi, kaikki noi puheet lapsen vahingoittumisesta päivähoidossa (tai pulloruokinnassa/omassa sängyssä/BabyBjörnissäjne) pistää suoraan jonnekin järjen ulottumattomiin. Äidin syyllisyyteen ehkä.
VastaaPoistaTäällä eletään just samaa elämänvaihetta ja uskon vakaasti, että näin on meidän perheellemme juuri nyt hyvä. Tsemppiä! :)
Tsemppiä teillekin! Täytyy sanoa, että alku vaikuttaa lupaavalta, tyttö syö ja nukkuu hyvin ja touhuilee muiden mukana. Eikä ole vielä edes saanut vatsatautia/korvatulehdusta/vesirokkoa jnejne... :) minäkin ajattelen, että pitkällä aikavälillä tämä on hyvä ratkaisu, ehkä pieni ihminen sopeutuu päiväkotiin paremmin kuin vuosia vahemmat lapset. Tai sitten ei, kuka näistä nyt tietää :) omalla harkinnalla ja maalaisjärjellä mennään!
Poista