Täysi kymppi ja muuttopuuhaa

Minulla on lenkkeilyyn viha-rakkaussuhde. Yhdistän juoksemisen uudenvuodenlupauksiin ja niihin pieniin elämäntapojen ryhdistäytymisliikkeisiin. Lupaava alku tyssää kuitenkin yleensä ajan- tai mielenkiinnon puutteeseen varsin askeettista lajia kohtaan ja aiemmat maratonhaaveet hymyilyttävät nykyisin.

Yläasteelta alkanut on-off-suhde lenkkareiden kanssa jatkuu taas tänä keväänä. Tänään harrastus konkretisoitui Naisten kympillä, jolle oli kieltämättä muutama muukin eksynyt. Sää suosi, askel kulki ja niin löysin itseni hölkkäämästä koko matkan maaliin, ensimmäistä kertaa. Jes!

Kotona jatkuvat muuttopuuhat. Kuten aiemmin olen maininnut, muutamme kesäksi putkiremonttia karkuun soluasuntoon. Mitä kaikkea voi ihminen, saati sitten taapero, tarvita kolmen kuukauden aikana? Välillä iskee paniikki (tarvitaanko hautajaisvaatteita, entä matkalaukkua, ai niin, ne kynsisakset!), useimpina päivinä en kuitenkaan ole laittanut tikkua ristiin asian suhteen. Kyllä asiat järjestyy, olkoonkin, että jaloissa pyörii ympäristöstään melkoisen kiinnostunut pienokainen ja mies lähtee juuri h-hetkellä työmatkalle.

Parasta juuri nyt...

Tytön, 15 kuukautta, mielestä parasta juuri nyt on...

...kylpyankka (kaak-kaak), joka seuraa kaikkialle, jopa nukkumaan mentäessä.
...ulkoilu ja puistossa käyminen. Ilo, kun itse voi kiivetä ja laskea liukumäestä.
...äidin tekemä ruoka. Hyvä ruoka, (toivottavasti) parempi mieli.
...kylpeminen. Pari mojovaa kiukkukohtaustakin on tullut, kun ei heti olla vastattu pyyntöön.
...piiloleikit. Tyttö on hellyyttävästi oppinut itse vinkaisemaan hennon kukkuun "piiloutuessaan" pöydän tai tuolin alle.

Arjessa riittää hellyttäviä hetkiä, kun niihin malttaa pysähtyä. En voinut olla hymyilemättä kysellessäni eilen, missä matto on. Ensin tyttö osoitti olohuoneen mattoa ja lähti siitä osoittamaan keittiönmattoa. Kun äiti vain röhnötti olohuoneessa, kääri tyttö maton ja toi sen näytille, ettei varmasti menisi pointti sivu suun :)

Diagnoosi:tylsää

Edellisen postauksen juhlatunnelmista ollaan siirrytty taas tukevasti arkeen. Tyttö kehitti itselleen flunssan ja sitä myöten puistoilu on jäänyt viikolla väliin muutamana päivänä. Ulkoilun poisjäänti merkitsee pienen arjessa paljon ja sisällä vietetyt päivät näkyivätkin ja varsinkin kuuluivat tytön olemuksesta. Olipa tyttö suipistellut suutaan mummolle(kin). Kaikki kiitos siis lehmänhermoiselle äidilleni, joka jaksaa viihdyttää lasta sisällä, kun lelut ja kirjat ovat jo NIIN nähty.

Halatorstaina kitinän jatkuessa koko aamupäivän pieniä nokosia lukuun ottamatta palauttelin jo mieleeni päivystyksen numeroa. Ei kai taas ne korvat? Päädyin kuitenkin ulos kärryttelemään ja tie vei mummolaan. Siellä, ihmetellessämme yhdessä pihan kukkaistutuksia ja lintuja, oli kiukkukin hävinnyt kuin pieru Saharaan. Johtopäätös: tytöllä oli ollut tylsää. Sittemmin olemme ohjelmatoimistona skarpanneet leikin, lukemisen, laulamisen ja puistossa käymisen suhteen. Call me old-fashioned, mutta minusta tietynlainen tylsyydensieto on tärkeä taito oppia, ettei aina tarvita järisyttäviä puitteita viihtymiselle. Luovuuskin kasvaa tylsyydessä (ilmankos tämän mamman runosuoni sykkii nykyään aina lauantai-iltaisin). Olen silti tyytyväinen keksiessäni asian ihan itse. Ilman sitä päivystyksen lääkärisetää.

Yhtä juhlaa

Toukokuu merkitsee minulle juhlakuukautta. On kouluvuoden päättäjäisiä, ylioppilasjuhlia, valmistujaisia... ja syntymäpäiväni. Tänä vuonna täytin pyöreitä ja olen nyt jotain teiniäidin ja puumanaisen väliltä. Varsinainen syntymäpäivä osui viikolle ja päivä kului arkisesti työn touhussa. Mieltäni lämmitti kovasti työpaikalle saapunut kukkalähetys, ensimmäinen laatuaan. Mieheltä olin saanut jo aiemmin kameran peruuntunutta matkaa ajatellen.

Punnitsin etukäteen erilaisia tapoja juhlistaa synttäreitä, mutta lopulta päädyin perinteisiin kahveihin. Lisäksi vietin pitkästä aikaa tyttöjen iltaa hyvän ruuan, juoman ja seuran merkeissä. Lapsellisen elämää vai mitä, mutta lapsen myötä olen antanut itselleni luvan tiettyyn mukavuudenhaluun. Ei vaan aina jaksa järjestää.

Viikko huipentunee huomiseen äitienpäivään, jota juhlin nyt toisen kerran. Mitähän tuo viisitoistakuukautinen on tällä kertaa keksinyt? Kukat hankin jo etukäteen eiliseltä Tallinnan-reissulta, jolla olimme toisen mamman ja samanikäisen taaperon kanssa. Jotain olen nimittäin oppinut näiden kahdeksan miehen kanssa vietetyn vuoden aikana...

Ja jotta tässä ei nyt ihan koiranputkea ala korvista kasvaa, olemme muuttamassa kesäksi opiskelija-asuntolaan remonttia pakoon. Ah, soluasuminen! Valkoiset seinät, muovimatot, parittomat posliinikupit, leivänmurut ja tyhjentämättömät roskakorit. Ehkä tämä kolmekymppisyys tarkemmin ajatellen onkin ihan hyvä juttu :)