Pieniä askeleita

Syksy on muutosten aikaa, ainakin koululaisille, mutta miksei meille vähän vanhemmillekin. Minua kutkuttaa uuden harrastuksen aloittaminen ja kaikenlaiset ryhtiliikkeet, kuten kuntoilupäätös tai herkkujen karsiminen. Syksy merkitseekin minulle tammikuuta enemmän uuden alkua.

Olemme muutenkin uuden alussa, nimittäin muuttamisen suhteen. Kesä on vääjäämättä kääntynyt alkusyksyn puoleen ja mikäli mitään katstrofia ei tapahdu, pääsemme parin viikon sisään muuttamaan takaisin omaan kotiin. Uskon vakaasti hieman ankean kesän ollen sen arvoinen, kun mielessäni hykertelen ajatuksella meidän uudesta keittiöstä, kylpyhuoneesta, vessasta ja hissistä.

Myös pikkuinen on ottanut askelia pois pikkuvauva-ajasta päiväkodin aloittamisen lisäksi. Olemme siirtäneet tytön omaan lastensänkyyn pinnasängystä. Tilanne nimittäin kärjistyi kesän aikana, kun lapsi itki ja kiukutteli kuin rangaistusaitiossa ollessaan pinnasängyssä. Hieman kangertelevan alun jälkeen piltti nukkuu nyt hienosti uudessa sängyssä. Onnistuisikohan muuton yhteydessä tytön siirto omaan huoneeseen nukkumaan?

Luovuimme myös syöttötuolista kesän alussa muuttaessamme ja tyttö on kesän mittaan totutellut istumaan tuolissa tai penkillä. Ruokailu on tosin käynyt levottomammaksi, kun kesken ruokailun lähdetään leikkimään tai vaihdetaan paikkaa tai ängetään syliin herkuttelemaan äidin lautaselta.

Tyttö oli myös ensimmäistä kertaa yökylässä viikko sitten. Olin tapani mukaan vähän huolissani ja mietin oliko ajoitus järkevä, kun päiväkotiinkin vasta totutellaan. Mutta mitä vielä, kaikki sujui hienosti mummun ja mufan hoivissa. Vitsailimme miehen kanssa etukäteen, että tyttö varmaan menee itsekseen nukkumaan kuin pieni enkeli (niin kuin kotonakin, not). Ja niin siinä suunnillen menikin, että nukenvaunujen saatua tarpeeksi kyytiä oli lapsi itse kiivennyt nalle kainalossa sänkyyn nukkumaan.

Yhdessä asiassa pieni pitää kuitenkin päänsä. Potta = eiei. Eipä tässä sitten auta kuin edelleen kytätä niitä vaippatarjouksia, toivottavasti ei kuitenkaan maxiplusplus-kokoon asti :) Hieman kismittää myös tutti, joka on edelleen hyvin tärkeä tytölle. Mutta ehkä syksyn mittaan tähänkin saadaan muutos.

Parasta juuri nyt...

Puolitoistavuotiaan tytön mieleen ovat tällä hetkellä erityisesti...

...nukenvaunut, joilla kiidetään ympäri mummolaa
...teekutsut pienellä muoviastiastolla
...keinuhevosella kiikkuminen ja hyppimisen harjoittelu

Tyttö harjoittelee myös puhumista ja ensimmäiset kaksi peräkkäistä sanaa kuultiin kuukausi sitten, "tutti menee" tutin tippuessa sängyn alle. Vastaavia keskustelun avauksia on tullut lisää yleensä hyvin arkisissa tilanteissa. Kohta pienestä alkaa olla oikeasti seuraa!

Erään aikakauden loppu...

...ja uuden ajanjakson alku, eli päivähoidon aloitus. Kotihoidolle laitettiin piste kuun vaihteessa ja nyt tyttö on astunut isoon maailmaan. Täytyy sanoa, että nyt ymmärrän sanonnan, että äidille voi tehdä tiukempaa päiväkodin aloittaminen kuin lapselle. Kyllä se herättää kaikenlaisia tunteita, haikeutta, eräänlaista luopumisen katkeransuloista tuskaa, toisaalta myös uteliaisuutta tulevaa kohtaan. Miten lapseni pärjää muiden joukossa? Saahan tarpeeksi huomiota, lohtua ja syliä? Toisaalta mielessä pyörivät kasvatusalan asiantuntijoiden lausunnot siitä, miten pieni lapsi suurinpiirtein tuhoutuu päiväkodissa ja onhan toki korni ajatus, ettei äiti olisi paras hoitaja pienelle lapselle. Jnejnejne...

Sitten koittaa aamu, jolloin aurinko paistaa ja on aikaa leikkiä teekutsuja ennen tarhaan menoa. Ovella tyttö päästää kädestä ja lähtee muiden pariin leikkimään. Ei suostu vilkuttamaan. Äiti, kyllä minä pärjään.