Kiloista

Kuten olen aiemmin maininnut, löysin lukemisen ilon jo lapsena ja mamman lihapadat maistuivat. Olinkin pyöreä lapsi. Teini-iän kynnyksellä onnistuin kuitenkin karistamaan kilot ja vannotin, etten ryhtyisi vastaavaan enää uudestaan. Raskausaikana pyrinkin kiinnittämään huomiota terveelliseen ruokaan ja onnekseni en tarvinnut herkuilla peittää pahoinvointia.

Niin kuitenkin kävi, että synnärille lähti vähän painokkaampi versio tulevasta mammasta painon noustua uusille kymmenyksille. Puolet kiloista jäivät onneksi sairaalaan, mutta vajaan kymmenen kilon projekti oli silti kotiuduttuani edessä. Kuvittelin etukäteen mahtuvani vanhoihin farkkuihin parissa viikossa. Not. Hyvästelin kyllä parit äitiyshousut, mutta en suinkaan niiden käytyä pieniksi, vaan niiden revettyä kriittisestä kohdasta. Siis synnytyksen jälkeen!

Toinen vääräksi osoittautunut uskomus oli, että imetys laihduttaa. Ehkä niin, mutta se kompensoitui yöllisillä retkillä jääkaapille. Varsinkin alussa oli nälkä aivan valtava ja vaaka lukkiutui paikalleen. Ja mihin ne vieraita varten leivotut herkut katosivat pakastimesta...? Päästyäni takaisin jaloilleni vakiinnutin päiväohjelmaan vaunulenkit tytön kanssa. Kokeilin myös äitienpäiväksi saamaani Wii Fit-lautaa (jonka pt:n nalkutus laimeasta treeni-innosta ei ainakaan lisännyt harjoittelua), erilaisia jumppia, vesijuoksua, hölkkää jne. Mielessäni olen ajatellut, etten voi hävitä kolmetoistavuotiaalle minälleni itsekurissa, enhän? Pikkuhiljaa kilot ovatkin karisseet. Nyt, reilun vuoden jälkeen, on kiloja vielä pari jäljellä. Jaksaisiko siitä vetää pulttia?

Ihana arki

Olen aina pitänyt arjesta. Rutiinit ovat ihania. Niinpä lukiessani vastasyntyneen survival-opasta, missä muistutettiin rutiinien tärkeydestä pienen elämässä, en ollut huolissani. Ja rutiineja meidän arki, kuten muissa lapsiperheissä, onkin pullollaan. Herätään, puetaan, syödään, puuhaillaan, nukutaan, ulkoillaan, syödään jne.

Lapsen ehdoilla toimimiseen ei tehokkuusajattelu kuitenkaan tunnu mahtuvan. Kuvittelin etukäteen esimerkiksi, että soseita maisteleva lapsi aukoo kiltisti suuta, kun äiti lusikoi pilttiä naamaan (päiväkirjamerkintä viime heinäkuulta: on turhauttavaa, kun tytön ruokailuun voi kulua jopa 15 minuuttia kerrallaan (!)). Entä klisee siitä, kun uloslähtiessä kuuluu haalareiden ym. kerrastojen läpi törähdys. Uusiksi meni. Mainiota kärsivällisharjoitusta.

Tytön kanssa puuhatessa tiettyjä standardeja tulee madaltaneeksi, kuten kodin siisteystasoa. Mutta ei ne leivänmurut pöydän alla vielä ole lasta haitanneet. Pieni ekoisti vähentää tarvittaessa valaistusta :)

Parasta juuri nyt...

Tytön, melkein 13 kk, mielestä parasta tällä hetkellä ovat...

...kurkistusleikit, piiloudu harson taakse ja huuda "kukkuu" niin riemu on taattu, uudestaan ja uudestaan
...petaaminen ja lakanoidenvaihto, pään päällä hulmuava lakana
...autot, niillä leikkiminen, niiden seuraaminen ja matkimisyritykset
...isä. Pappa, pappa, pappa huokaillaan melkein joka välissä
...taapertaminen ja kävelytys ulkona
...valojen sammutus valokatkaisijasta (perheen ekoisti!)
...uninalle, joka seuraa myös päiväunille. Sitä EI saa riistää vasta heränneeltä tytöltä, kokeiltu on :)

Äidin, melkein 30 v, lista näyttää hieman toiselta. Ei siitä sen enempää.

Äidiksi kasvamisesta, osa 2

Äidiksi tulosta puhuttaessa voidaan tuskin välttää puhumasta imetyksestä. Ja ei, luvassa ei ole seikkaperäistä selostusta naisen anatomiasta sun muusta (kerratkaa ne bilsan kurssit, piru vie!).

Olen reilun vuoden aikana huomannut, että tuskin mistään muusta aiheesta riittää niin paljon viisastelua ja puhetta kuin vauvan ruokkimisesta. Itse kuvittelin monen muun tavoin, että synnytys on se iso juttu, jonka jälkeen kaikki sujuu itsestään. Jos siis päätän imettää, se kyllä onnistuu.

Näin tavallaan olikin. Maitoa riitti ja vauva söi. Äitiys oli kuitenkin koetuksella, kun paino laski alussa ja tyttö torkahteli ruokailun lomassa. Neuvolasta sain ohjeet, joita noudattamalla olisimme siirtyneet aika nopeasti lähikaupan tarjontaan, joten jotain muuta oli keksittävä. Tiedonhaussa mopo karkasi vähän käsistä ja päädyin jopa pitämään yöpöydällä seurantalomaketta tytön imetyskerroista ja vaippamääristä. (Nämä lomakkeet ovat tallessa, aika kiva testamentti tulevaisuutta ajatellen). Tutustuin myös imetystukiryhmän toimintaan ja erään ohjaajan imettäessä parivuotiasta lastaan oli kyllä todettava hänen hallitsevan niksit.

Pikkuhiljaa, mutta hitaasti, lisääntyi varmuus siitä, että minä ja maitoni riittävät tytölleni. Kaikenlaisia vaiheita kuitenkin oli, ja oli aika, jolloin tyttö suostui syömään vain pimeässä vessassa, liikkeessä tai juuri nukahdettuaan. Yöaika sujui myös ihan kivasti. Eli äitiä oli turha houkutella ex tempore mihinkään kokkareille.

Mieheni oli vierestä seuratessaan koko ajan valmiina siirtymään kaupan valikoimiin, mutta minä olin jo mennyt siihen lankaan, että imetys on äitiyden mitta ja WHO:n suositus pikemminkin normi. Kun viisikuukautisneuvolassa sitten ehdotettiin soseiden maistelua, oli äiti helpottunut. Vihdoin muutkin saisivat osallistua tytön syöttämiseen.

Huutoa ja hampaita

Tytölle puhkesivat ensimmäiset hampaat kahdeksankuisena, suhteellisen myöhään (kiitos äiti, kun säästit hermojani kertomalla hienotunteisesti vasta jälkikäteen lukeneesi vauvasta, jolle asennettiin tekohampaat hampaiden puuttumisen takia).

Hampaita tehtiin pitkään ja huolellisesti iltaitkuineen ja kanniskeluineen. Alakerran rouvakin oli pistänyt asian merkille ("teidän vauva itki tänään", johon minä mielessäni: "juu, olin kyllä paikalla"). Erästä huutokohtausta pakenin lähikauppaan. Mietin eineksiä latoessani synkkänä, tulisiko sama toistumaan jokaisen hampaan kohdalla. Vihdoin, useita tyhjiä Panadol-pulloja myöhemmin, kuulsivat hampaat ikenien alta.

Seuraavat hampaat ovat onneksi puhjenneet sopuisammissa merkeissä ja olemme lisänneet päivittäisiin rutiineihin hampaiden harjauksen ja ksylitolipastillit. Harjaus sujuu yllättävän hyvin ottaen huomioon, että tyttö kiljui hammastarkastuksessa kuin isommankin hammaspeikon nähneenä.

Nyt hampaita on jo seitsemän. Samalla loppui imetys merkkipäivään, sattuneesta syystä. Auts.

Nautinnollista ruokailua

Taannoin, tytön synttäreiden kynnyksellä, saimme mainospostia ruokavalmistajalta. Kuoressa oli herttainen kirje, jossa muistutettiin ruokailun merkityksestä ja todettiinpa siinä myös perheen yhteisen ruokailuhetken olevan päivän kohokohta, jota voi juhlistaa vaikkapa kynttilällä.

En tiedä muista vauvaperheistä, mutta ei meillä yleensä syödä pilttiä kynttilänvalossa. Päin vastoin, tapahtuma muistuttaa yhden naisen show´ta, jonka tarkoituskaan ei ole saada yleisöä ulvomaan riemusta.

Syömisen houkutteluun olemme kokeilleet rusinoita (oppii tyttö samalla pinsettiotteen), purkinkantta (jota äiti poimii sata kertaa pöydän alta), kuvakirjoja (koira sanoo hauhau,hauhau,hauhau...), tuttia jne. Toimivimmaksi on kuitenkin osoittautunut YouTube-videot, joista Pikku Orava on ihan paras. Meillä purraankin käpyä nykyään harva se ilta. Ei ihan Oscarin paikka.

Good Morning Ms Sunshine!

Edelliseen postaukseen liittyen tyttö suostui raottamaan vaatekaappiaan, kirjaimellisesti :)                          

 

 

 

 

 

 

 

Tiedättehän lain siitä, että luonto pyrkii energiaminimiin ja mahdollisimman suureen epäjärjestykseen? Ei liene epäselvää, mikä työnjako on tyttären ja äidin välillä. Terveiset sohvalta!