Tyttö on tainnut tulla vanhempiinsa. Kirjat ovat kovasti mieleen ja tietyt suosikit on luettu melkein puhki, kun "iltasatu" otettiin rutiineihin puolisen vuotta sitten. Luukkukirjoista on siirrytty kuvakirjoihin, missä siis nimetään esineiden nimiä. Erityisesti vanha 70-luvulta peräisin oleva kirja on kovasti pienen mieleen ja sitä onkin innokkaasti "opiskeltu" viime viikot. Välillä kuulostan omiin korviini läksyjä kuulustelevalta äidiltä, kun pyydän tyttöä osoittamaan kuvia. Oppilas taitaakin toisinaan pitää kysymyksiä vähän hölmöinä, jolloin kissasta tulee yhtäkkiä puu ja koirasta lehmä.
Välillä kuitenkin hiipii mieleen kysymys, kuka oikeastaan opettaa ja ketä. Koen oppivani itsestäni joka päivä uutta tytön kanssa puuhatessa. Motorinen kehitys on tuonut perusrauhalliseen lapseen uutta virtaa ja sellaista keppostelua, että välillä pinnistelen pysyäkseni askeleen edellä. Vaan siltikin sisustus menee päivittäin uusiksi kun vaatteita riepotellaan, pyykkiä "lajitellaan", laatikoita inventoidaan ja ruokaa makustellaan. Siisteyttä odotellessa, heihei posliinikoirat ja mariskoolit, ehkä aikanne vielä koittaa.
Niitä skooleja ehtii tujotella sitten kymmenen vuoden päästä taas liian monta kymmentä vuotta putkeen ja toivoa, että joku tulisi ja heittäisi ne maahan. Vaikka lapsenlapsi.
VastaaPoistaJa kirja"harrastukselle" minulta aina komppaukset, kun se on itsestäni vaan niin ihana tapa olla lapsen kanssa ja samalla siinä oppii itse ja lapsi vaikka mitä :). Nimim. viimeksi erilaisten traktorien ja dinojen nimiä opetellut (ja poika osaa ne paremmin, olen jo unohtanut 98%).
Se on varmasti totta :) ehkä lähinnä toivon valinnanvaraa sisustuksen suhteen, ajatusta että tarvittaessa voisin ripotella skooleja sinne tänne. Yksi meni jo säpäleiksi rysähtessään pöytineen päivineen lattialle...
Poista