Edellisen postauksen juhlatunnelmista ollaan siirrytty taas tukevasti arkeen. Tyttö kehitti itselleen flunssan ja sitä myöten puistoilu on jäänyt viikolla väliin muutamana päivänä. Ulkoilun poisjäänti merkitsee pienen arjessa paljon ja sisällä vietetyt päivät näkyivätkin ja varsinkin kuuluivat tytön olemuksesta. Olipa tyttö suipistellut suutaan mummolle(kin). Kaikki kiitos siis lehmänhermoiselle äidilleni, joka jaksaa viihdyttää lasta sisällä, kun lelut ja kirjat ovat jo NIIN nähty.
Halatorstaina kitinän jatkuessa koko aamupäivän pieniä nokosia lukuun ottamatta palauttelin jo mieleeni päivystyksen numeroa. Ei kai taas ne korvat? Päädyin kuitenkin ulos kärryttelemään ja tie vei mummolaan. Siellä, ihmetellessämme yhdessä pihan kukkaistutuksia ja lintuja, oli kiukkukin hävinnyt kuin pieru Saharaan. Johtopäätös: tytöllä oli ollut tylsää. Sittemmin olemme ohjelmatoimistona skarpanneet leikin, lukemisen, laulamisen ja puistossa käymisen suhteen. Call me old-fashioned, mutta minusta tietynlainen tylsyydensieto on tärkeä taito oppia, ettei aina tarvita järisyttäviä puitteita viihtymiselle. Luovuuskin kasvaa tylsyydessä (ilmankos tämän mamman runosuoni sykkii nykyään aina lauantai-iltaisin). Olen silti tyytyväinen keksiessäni asian ihan itse. Ilman sitä päivystyksen lääkärisetää.
Olen täysin samaa mieltä, että tylsää pitää oppia sietämään. Elämä on kuitenkin keskimäärin melko tylsää eikä extremeä, kuten osa meistä olettaa!
VastaaPoista