Tyttöni myöhästyi ensimmäisestä deadlinestaan, syntymästään, pari viikkoa. Miehen kanssa olemme myöhemmin todenneet lapsen olevan sen verran kissamainen luonne, että viihtyisi varmaan vieläkin täysihoidossa, mikäli itse saisi valita :)
Syntymän jälkeen tiedostin edessä olevat seuraavat etapit: kääntyminen, ryömiminen, istumaannousu, konttaaminen, seisomaannousu ja kävely. Moni tapaaminen onkin alkanut sanoilla "joko teillä..." Ja voi sitä tuskaa, jos tyttö ei vielä olekaan yltänyt tietylle tasolle. Kuten nyt tuo konttaamisen opettelu. Koko kesän tyttö harjoitteli sitä vimmatusti, ilman tulosta. Lopulta, kun pari kuukautta nuoremmat konttasivat tytön edellä muskarissa, oli äidin mieli musta. Kateudesta? Kyllä! Huhujen mukaan muiden lapset olivat samanikäisinä jo vähintään maratoonareita.
Mutta niin koitti se päivä, kun tyttö nousi istumaan ja ei aikaakaan, kun siitä lähdettiin liikkeelle. Eilen tyttö oppi kävelemään. Ensiaskeleet oli otettu pari viikkoa aiemmin ja nyt matka pidentyi huoneen mittaiseksi. Ja mitä tekee äiti? Syöksyy kirjaamaan tiedon neuvolakorttiin ja vauvakirjaan. Ja tviittaamaan. Ja postaamaan.
Jee, onnea pienelle kävelijälle, ja äidillekin ;) Ja eräässä mielessä myös kissamaisuus vain lisääntyy tuossa kohtaa: enää lähestyvästä pienestä ei varoitakaan tuttu läps, läps, läps, vaan hän ilmestyy selän taakse täysin arvaamattomasti... ja katoaa siitä vielä huomaamattomammin (onneksi kauppareissuilla haalarin kahina paljastaa sentään vielä liikkeet!)
VastaaPoistaKiitos :) kyllä on pikkuista hauska seurata, kun kieli keskellä suuta taapertaa eteenpäin. Toistaiseksi lujimmin mennään vielä konttaamalla.
VastaaPoista